Yhden agilitykoiran tarinaa

 

Kuvaaja: Satu Tuominen

15.5.2016 oli suuri päivä Iitan ja minun agilityuralla. Tehtiin nollarata agilitykisoissa ja otettiin sillä radan voitto. Tällä voitolla Iita nousi kolmosluokkaan. (Toim. huom. Agilityssä kilpaileminen aloitetaan ykkösluokasta, sieltä noustaan tietyin edellytyksin kakkosluokkaan ja sieltä taas tietyin edellytyksin kolmosluokkaan, joka on se ylin.) Ne teistä, jotka ovat etenemistämme vuosien varrella seuranneet, tietävät että tie tähän on ollut pitkä ja kivinen. Verta, hikeä ja kyyneleitä on tarvittu. (Ja ei, tuo ei ollut liioittelua.)

Kuvaaja: Paula Pusula

Me olemme ottaneet matkan varrella 149 starttia viiden vuoden aikana. 90 näistä on päättynyt hylättyyn suoritukseen. Nollia on ollut seitsemän. (Toimi. huom. nolla on se mitä tavoitellaan, se tarkoittaa "nolla virhepistettä"). 37 kertaa olemme nousseet palkintopallille. On kisattu ympäri Suomen: niin Vaasassa ja Joensuussa kuin Saariselällä ja Helsingissäkin. On kisattu armottomassa helteessä ja kaatosateessa. On nähty monen monta erilaista rataa ja tuomaria. Yksi asia näille kaikille starteille on kuitenkin yhteistä ja tämän asian takia olemme jatkanneet: Iita on aina nauttinut touhusta täysin sydämin. (Ohjaaja ei ihan aina ole ollut yhtä iloinen.)

Ja tässä oli vain kisat. Näiden lisäksi harjoitteluun on käytetty lukemattomia tunteja eri paikoissa ja erilaisissa olosuhteissa. Meillä on ollut ilo ja kunnia osallistua monen erinomaisen kouluttajan tunneille. Säännöllinen treeni hyvän kouluttajan opissa olisi toki voinut tuoda meidät tähän pisteeseen jo aiemminkin, mutta agility on tietysti vain yksi osa elämää ja aina ei kaikki mene niinkuin toivoisi. Tämän vuoden koko alkupuoliskon olemme kuitenkin treenanneet säännöllisesti hyvän kouluttajan opastuksella. Kouluttajalta on välillä kysytty hyviä hermoja, kun meikäläisellä tuntuu olevan kaksi oikeaa jalkaa ja kaksi vasenta kättä ja aivot, jotka eivät kykene koordinoimaan noiden edellä mainittujen toimintaa. Koirat ovat saaneet harjoituksissa huomattavasti enemmän kehuja kuin minä, ja ihan ansaitusti näin :)

Kuvaaja: Satu Tuominen

Kevään aikana on tapahtunut kaksi tärkeää muutosta (joista toinen voi tietysti olla seurausta toisesta). Suurin muutos on varmaankin tapahtunut minun ajattelussani. Radalla ei voi ajatella liikaa. Ei varmistella. Täytyy luottaa koiraan. Antaa mennä vaan ja uskoa, että kyllä se koira sieltä tulee. Kyllä Iita osaa. Ja kun näin tekee, niin ei ole edes kiire. Pahimmassa tapauksessa lopputuloksena on niin sujuva rata, että en edes tajua, missä se hylly tuli. (Kuten sunnuntain ensimmäinen rata.) Parhaassa tapauksessa me rokataan nollavoittoon erittäin haasteellisella radalla. (Kuten sunnuntain jälkimmäisellä radalla.) Toinen muutos on tapahtunut Iitan käytöksessä. Se on rauhoittunut. Ei käy enää niin yikierroksilla kisatilanteessa. Tämä voi tietysti johtua ikääntymisestä. Tai sitten se voi olla seurausta tuosta ensimmäisestä muutoksesta. Sen kartturi ei enää jää sen eteen pyörimään, vaan kertoo mihin ollaan menossa. Ja Iitahan menee. Niin lujaa kuin pienillä jaloillaan pääsee :)

Kuvaaja: Satu Tuominen

Aika näyttää mihin sitten tästä eteenpäin. Iita ei ole enää nuori, kisavuosia on parhaassakin tapauksessa jäljellä enää erittäin vähän. Mutta nälkä kasvaa syödessä. Kyllä me mennään sinne kolmosiin katsomaan, mihin meistä on. Edetään päivä kerrallaan koiran ehdoilla. Agility on kuitenkin se asia, jota Iita rakastaa tässä maailmassa kaikkein eniten.